Uskomatonta miten elämä välillä heittelee.

Ei ole juuri viikonlopun jälkeen yritettykään puhua vakavasti, silloin kyllä jauhettiin ja sillä hetkellä tilanne tuntui lähinnä toivottomalta suhteen jatkamisen osalta. Nyt taas on muutama päivä tehokkaasti sysitty aihetta sivuun, ollaan vaan eletty nomaalia elämää, tai oikeastaan, normaalia "herttaisempaa" elämää. A:kin on ollut yllättävän paljon lähellä ja tehnyt pieniä kivoja juttuja, en tiedä onko se sen tapa pyytää anteeksi, vai yrittääkö se vaan parannella pisteitään. Tiedä siitä...

Noh, kuitenkin, eilinen sekoitti kuviot sitten jälleen kerran, ja miehelle tuli pikakomennuksella töitä koko loppuvuodeksi, monen sadan kilometrin päässä....

Eilen sain sen verran nyhjäistyä irti, että toinen ei halua erota, eli yritetään jatkaa juttua vaikka väliin tulikin nyt monenmonta kilometriä. Mutta silti, edelleen on aika monta asiaa epäselvänä ja varsinkin kun tämä kaikki tuli tällaisella varoitusajalla. Muutaman päivän sisään pitäisi olla uudessa työpaikassa, joten eipä tässä paljon ehtinyt käytännön asioita miettiä. Mutta, pitää olla iloinen että toinen sai töitä ja on valmis menemään töihin...

Ehkä tämä tekee meille hyvää, välimatka, se että voi olla yksin omien ajatustensa kanssa. Ainakin minulle siltä osin, ehkä tässä pitäisi oppia muistamaan se, että yksinkin pärjää. On pärjättävä. Ja toivon, että ehkä mies nyt tajuaisi, kun tulee (toivottavasti...!!!) ikävä, että meidän suhde on oikeasti sen arvoinen, että tekee vähän töitä ja on valmis muuttumaan. Toivotaan parasta... Tai sitten käy juuri päinvastoin, tajuaa että yksin elämä onkin paljon helpompaa ja ja... Turha kai sitä on etukäteen murehtia. Mutta niin minä silti teen... ;) 

Uskomatonta. Sunnuntaina olin vielä ihan varma, että pakkaan miehen kamat ja pyydän sitä lähtemään. Muut päivät lojuessa sen kainalossa on vain ajatellut itkuisesti, että miten hitossa sitä muka osaisi ollakaan enää yksin. Ja nyt joutuukin testaamaan sen ihan käytännössä.. Ei se silti ole sama asia, vaikka ei erottaisikaan, mutta jos toinen on puhelimen päässä ja itse joudut yksin nukkua yhteisessä sängyssä, toinen puoli tyhjänä. Huhhuh. Mutta kuten ylempänä sanoin, ehkä tämä tosiaan tekee minulle ja meille hyvääkin. Ajoittan olen ollut vähän huolissani siitä, miten olen alkanut pelätä yksinoloa, joten ehkä tämä tosiaan on vain hyvä. Ehkä löydän jotain itsestäni uudelleen.

Mutta silti, voi mikä ahdistus ja itketys, yritäpä tässä nyt olla töissä...

Jos tietää toisen valehdelleen sinulle monta kuukautta, kuinka pitkään siitä keskustelemista voi lykätä? Ihan vain sen takia, että mitä luultavimmin sen keskustelun jälkeen mikään ei ole kuin ennen, ja pahimmassa (parhaimmassa?) tapauksessa ei ole enää parisuhdetta. Hyvin mahdollisesti tuota keskustelua seuraa se kuukausien tuskainen olo, uuden asunnon etsintä, elämän palasten keräily jälleen kerran, ja tottuminen siihen, että pitääki osata taas nukkua yksin. Se järjetön hajotus, kun missään ei ole mitään mieltä. Ei sellaista keskustelua haluaisi aloittaa, vaikka ne asiat tietää sisimmässään ja vähän väliä muistaa, vaikka kuinka haluaisi kuvitella ettei niitä ole olemassa. Eilenkin makasin sohvalla pää toisen sylissä, ja hetkittäin onnistuin unohtamaan ne valheet ja olemaan kuin ei mitään. Sellaisten hetkien takia en haluaisi millään noita asioita nostaa esille. Ajattelen, että ensi viikolla, ollaan nyt vielä viimeinen viikonloppu onnellisia ja haluan vain nauttia siitä, mitä meillä vielä on. Vaikka se olisikin valheellista.

Kysymys ei ole pettämisestä sanan perinteisimmässä merkityksessä. Vaikka siihenkin viittavia juttuja on tullut esille, mutta pahempaa minusta on se, että olen saanut selville toisen sotkeneen minuakin mukaan rahasotkuihinsa, ja vielä valehdelleen tästä minulle monta kuukautta päin naamaa. Miten tuollaisen luottamuksen pettämisen jälkeen voin enää luottaa siihen? Vaikka kyseessä ei nyt ole isot summat, mutta silti, periaatteet ja yleinen minun luottamukseni totaalinen pettäminen. Vaikka monta kertaa olen sanonut, että ei tarvitse valehdella jos rahaa ei ole. "En tosiaankaan valehtele, olen maksanut sen jo aikoja sitten..." Enhän minä oikeasti enää tiedä, mikä sen puheesta on totta ja mikä ei, kun vähän väliä ilmenee asioita jotka menee sen kertomuksien kanssa ristiin. Eikä tällä luonteella voi kun alkaa epäillä joka ikistä sanaa ja tekoa...

Ja kun toisaalta haluaisin todella käydä sen keskustelun, nähdä mitä se sanoo ja miten reagoi. Pyytääkö anteeksi vai suuttuuko (minun vikanihan se on kun olen mennyt tuollalailla urkkimaan, minuunkin liittyviä asioita...). Huutaako, lähteekö, kieltäytyykö keskustelemasta, kieltääkö kaiken, vai mitä tapahtuu. Eniten tietysti toivoisin, että katuisi, murtuisi, tajuaisi mitä on tehnyt ja tajuaisi, että juuri nyt minulla olisi erittäin hyvä syy heittää se pihalle, rahattomana, asunnottomana. Tajuaisiko se, että rakastaa minua niin paljon, että haluaa muuttua ja muuttaa tapansa? Onko se valmis niihin muutoksiin, mitä minä vaadin? Ja voinko minä antaa anteeksi, vaikka se suostuisi niihin muutoksiin? Riippuisi aika paljon siitä, toteutuisko ne muutokset todella. Ja miten senkin saisin tietää, pakko olisi kytätä joka asiaa taas jotta näkisi, ja sellainen elämä nyt ei varmasti ole mitenkään mukavaa, kummallekaan.

Vai pitääkö tässä oikeasti myöntää itselleen se tosiasia, että tämä suhde on järjettömyydessään pakko lopettaa, ennenkuin minulle käy todella huonosti? Miten ihmeessä sen tekee, miten siitä selviää? 

Mitä jos se toinen ei haluakaan muuttua, ja sille onkin helpotus että tämä loppuu? Jälleen kerran sitä olisi itse se loukattu ja se jolle on valehdeltu, ja jäisi yksinään itkemään rikkoutuneena ja katselemaan, kuinka toinen löytää taas samantien jonkun uuden ja jatkaa elämäänsä. Ei se taida mennä niin, että jos tuon jättäisin, niin se ryhdistäytyisi ja tulisi minua anelemaan takaisin uutena miehenä. Voisin kuvitella, ettei siitä ole sellaiseen. Siinä ei ole tarpeeksi miestä siihen. Jos sanon että se on loppu, se on loppu niinkauan kuin minä itse en mene sitä entistä takaisin ruinaamaan. Vielä kun joku pidättelisi minutkin olemaan tekemättä sitä...

Pahin pelko siis on, että se loppu on nyt. Ja kun en oikein tiedä, miten suhtautua, kun tiedän että ehkä se olisi parempi niin. Minä kuitenkin rakastan sitä ihmistä, ja ehdin jo luulla että meille tulee ne omakotitalo ja perhe ja yhteinen loppuelämä. Ei ole helppoa nöyrtyä ja myöntää, ettei siihen ole koskaan ollut edellytyksiä.

Mies sanoi eilenkin kun jotain vitsiä joulusta heiteltiin, että eihän me erota, ei me nyt olla eroamassa mihinkään, suuttua saatetaan mutta sekin menee ohi. Että me ei todellakaan erota. Miten se voi sanoa noin kun tietää mitä on tehnyt? Luuliko se että voi ikuisuuden piilottaa postin minulta, etten tajua mitä on tekeillä? 

Meidän piti sopia niin hyvin toisillemme... Mikä meni vikaan? 

Mietin tässä, että ehkä meidän pitää ottaa A:n kanssa se keskustelu vihdoin. Inhottaa pilata vapaailtaa siihen, mutta noh, ehkä inhottavampaa on jatkaa tän olon kanssa.

Mietin, että mahtaisikohan miehen kanssa toimia ihan puhdas lahjonta-taktiikka, jotta siitä saisi edes jotain irti? Jos hakisin sen himoitun pelin ja lykkäisin sohvalle vielä oluttölkin käteen ja sitten vasta edes yrittäisin? :D Saisiko sillä jotain irti, ihan vaikka sillä että toisella olisi sellainen olo että se on niitä vastauksia velkaa.

Ja miten ihmeessä edes sanot toiselle sillälailla nätisti, ilman että syyttää suoraan, siitä että se on valehdellut mulle monta viikkoa raha-asioissa? Lähinnä siinä, ettei sen muka maksamaa rahasummaa ikinä saavu mun tilille. Mikähän selitys tällä kertaa odottaa, miksi maksua ei ole tullut… Hirveetä epäillä tällasta, ettei se ole oikeasti sitä maksanut, ja toisaalta olen vain niin väsynyt, että haluan totuuden. Tiedän ihan tasan tarkkaan mikä on reaktio, jos yritän sanoa että näytä sieltä nettipankista että oletsen maksanut. Varmasti tulee syytöksiä ja huutoa niskaan, kun en luota ja olen vainoharhainen ja tyhmä ja mitä vielä.

Ihan sama jos sillä ei ole ollut rahaa maksaa sitä, miksi helvetissä siitä pitää valehdella?! En ymmärrä ollenkaan, miten ihmeessä toinen voi kuvitella sellaisen parisuhteen toimivan, missä toisella osapuolella ei ole hajuakaan käytännön tilanteesta. Tiedän, että raha on yksi yleisimmistä ja typerimmistä syistä riidellä, mutta silti, mun mielestä jos ollaan siinä vaiheessa parisuhdetta että asutaan yhdessä, se tarkoittaa myös jo ihan käytännössä yhteistä taloutta. Sitä, että vuokra, ruuat ja muut ostetaan yhdessä, ja jokainen käyttää siten loput omat rahansa miten käyttää. Ja se edellyttää sitä, että asioista myös keskustellaan, varsinkin jos ei pysty hoitamaan sitä omaa osuuttaan asiasta, vaikka se ottaisi miten koville ja hävettäisi. Silti, ei se ainakaan helpota ettei niistä asioista mainitse, vaan salaa lainailee kavereilta ja muilta rahaa! Varsinkin kun ei niitäkään pysty maksamaan takaisin.

Ja sitten suututaan kun asiasta yrittää kysellä.

Miksi ihmeessä otin tuollaisen äijän, joka ei osaa puhua mistään asioista kuin kerran puolessa vuodessa kun on sellainen ”sopiva” humalatila, ettei ole juotu rähinäviinaa vaan kerrankin osataan avautua? Ne keskustelut on yleensä olleet tosi antoisia ja selventäneet monta asiaa, mutta niitä on ihan liian harvoin. Lähes aina muulloin, asiasta kuin asiasta puhuttaessa vastaus on ”en tiiä”. Ihan sama mitä kysyy! Eihän tällainen kommunikointi ole mistään kotoisin..!! Enkä tarkoita, että joka ainoaa asiaa tarvitsee väännellä ja käännellä, sen voin tehdä yksinkin mutta oikeasti, tärkeistä asioista on vaan pystyttävä puhumaan. Ehkä se meidän alkuaika huijasi, kun oltiin erillään ensimmäiset kuukaudet tapaamisen jälkeen, ja keskusteltiin aika paljon netin välityksellä. Ehkä sen oli helpompi avautua siinä tilanteessa, ja sain aika erilaisen kuvan siinä mielessä. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa joskus tuon jälkeenkin, että jos et osaa sanoa mitään niin kirjoita vaikka, jos se olisi helpompaa, niin ei.  Ehkä sekin tuntuu liian typerältä, kun kuitenkin ollaan lähellä toisiamme. Mutta jollain tavalla kai niitä asioita pitää saada sanottua, keino kuin keino minun mielestäni!

Miten ihmeessä se kuvittelee, että me voitaisiin mennä naimisiin ja hankkia lapsia, kun ei selvitä edes kahdestaan? Tuntuu niin epäreilulta, kun se on saanut minutkin haaveilemaan noista asioista, ja kuitenkin jollain tasolla tajuan ihan päivänselvästi, ettei me ikinä voida edetä tuollaisiin vaiheisiin jos ei jotain muutosta tapahdu. Me ollaan yks iso sotku vielä, ja se olisi liian iso riski alkaa tekemään mitään suuria päätöksiä vielä tässä vaiheessa. Ensin pitää saada muihin asioihin selvyys..

Ja silti minä vain haaveilen siitä sormuksesta...

Meidän pitäisi jutella.

Vakavasti, aikuisten oikeesti. Ei riidellä, mutta jos yritettäisiin vain jutella, ja toivoisin että säkin puhuisit mulle.

Mua huolestuttaa meidän tulevaisuus. Mua pelottaa, ettei pärjätä. Oot jo huomannut, oon tällainen ikuinen stressaaja, ja musta tuntuu että tukehdun kun mietin vaan miten ihmeessä saadaan rahat riittämään kaikkeen mihin pitäis just nyt. Miten ihmeessä saadaan asiat järjestettyä, miten minä valmistuisin ja sinäkin saisit elämääsi jotain sisältöä.

Ja mä tarvitsisin sun apua sen kaiken selvittämisessä ja kestämisessä.

Oon ihan varma että sua ärsyttää jotkut mun piirteet tosi paljon, mistä toivoisit että luopuisin.

Jos mä sanon omani, niin sanoisitko sä omas? Jos molemmat lupaisi yrittää muuttaa niitä asioita, niin ehkä me onnistutaan siinä.

Tiedän ainakin sen, että mun pitää tosissaan yrittää opetella luottamaan suhun kunnolla.

Sun pitää myös olla sen luottamuksen arvoinen, jos mä lupaan että opettelen.

Sun pitää olla mulle rehellinen, ja siihen kuuluu myös se ettei asioita jätetä kertomatta.

Mä haluaisin, että sä ottaisit vastuuta noista raha-asioista ja omasta elämästäsi. Tiedän, että sulla on syysi miksi asioiden aikaansaaminen on vaikeeta. Mutta sitten sun pitää hyväksyä se, että mä yritän patistaa ja saada sua hoitamaan niitä asioita, eikä suuttua siitä.

Mun toive olisi, että sä pistäisit elämääsi järjestykseen, miettisit nyt mitä haluat oikeasti tehdä, mihin meinaat mennä. Yrittäisit saada töitä, edes jotain ja edes vähäksi aikaa, että pääsisit vähän rytmiin taas kiinni. Se on se asia, joka mua eniten, lähes joka päivä, mietyttää ja kieltämättä hiukan ärsyttääkin. Joskus vain tuntuu, että minä joudun tekemään kaiken ja sinua se ei edes haittaa...

Kyllä mä uskon miten paljon helpompaa ja mukavampaa se olis vaan tuudittautua siihen samaan, jäädä joka päivä kotiin, eristäytyä ja uskoa ettei muuta voi tai osaa tai halua.

Mutta toivottavasti sä et ole sellainen ihminen, joka tekee niin. Mä en ole varma, voinko mä elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla ei ole edes halua tehdä mitään asioiden parantamiseksi. Mä en taida jaksaa sitä, että joka aamu minä joudun lähtemään, ja sinä saat vain olla kotona. Ja että minä olen ainoa joka stressaa siitä. Tai ainakin siltä vaikuttaa...

Haluaisin niin kovasti uskoa, että susta olis muuttamaan niitä sun omia asioita; viitteitä siitä on ollu, mä niin muistan miten onnellinen olit aiemmin kun olit jo etenemässä asioidesi kanssa… mihin se kaikki katosi?

Tai ehkä sä mietitkin näitä asioita, etkä vain kerro sitä mulle. Mikset? Mä haluaisin tietää mitä mietit, ja mun mielestä ne huolet ja suunnitelmat olisi paljon helpompi jos ne jakaisi toisen kanssa. Niin mä ainakin teen ja haluaisin tehdä, ja toivoisin että sä tekisit sitä samaa.

En mä vaadi  tai mitään, pyydän vain. Kai minulla on oikeus pyytää? Kai sinun pitäisi edes haluta toteuttaa minun pyyntöjäni? 

---------------------------------------------------------------------

- Jostain syystä viimeviikot mun pää on ollut ihan julmetun sekaisin koko ajan, stressaa, ahdistaa, ja tuntuu etten selviä tästä kaikesta. Ja kun noihin mietteisiin ei tunnu saavan mitään apua siltä toiselta... Monta kertaa olen miettinyt, mitä sanoisin, päättänyt jo että tänään puhutaan, mutta... Sitten sitä  vain ajatteleekin, että ei tänään, tänään vietetään vaan mukava ilta sohvalla kun ei ole mitään mihin pitäisi mennä, ollaan vaan, nautitaan, ollaan onnellisia. Ja sitten ne asiat vain aina jää ja jää... Ja kun minä stressaan, olen äkäinen, vihainen ja suutun helposti, ja sitten niistä turhista asioista tulee riitaa, vaikka kaikki johtuu vain siitä, ettei osaa keskustella niistä asioista, mitkä oikeasti vaivaavat.

Mä olen niin monta kertaa miettinyt, että voiko tämä olla sellaista, mitä sen pitäisi olla. Että olisiko helpompikin tapa elää, vai onko se vain mun omasta luonteestakin kiinni. Ettei se ole siitä toisesta johtuvaa, vaan minusta.

Minä en osaa enkä kohta enää jaksa huolehtia kaikesta yksin, ja kohta pilaan taas yhden talven ja kohta minulla ei ole enää aikaa.